Miksi Pohjolan Kajo on muuttunut ja miksi uskon pysähtymisen voimaan enemmän kuin koskaan

Kevään jälkeen Pohjolan Kajossa on tapahtunut paljon.
Ulospäin muutos näkyy uusina retriitteinä, suomalaisempana ilmeenä ja entistä vahvempana yhteytenä
luontoon. Sisäisesti muutos on kuitenkin ollut vielä suurempi. Olen saanut mahdollisuuden pysähtyä
pohtimaan, mitä todella haluan työlläni tarjota ihmisille.

Olen tehnyt yli kolmenkymmenen vuoden ajan töitä mielenterveyden, hyvinvoinnin ja ihmisten kriisien
parissa. Tänä aikana olen nähnyt lukemattomia elämäntilanteita, joissa ihminen yrittää selviytyä parhaansa mukaan. Usein terapia auttaa. Joskus se auttaa ratkaisevasti.
Mutta olen myös nähnyt tilanteita, joissa ihminen tulee vastaanotolle kerran viikossa tai kerran
kuukaudessa, tekee parhaansa sen tunnin ajan ja palaa sen jälkeen takaisin samaan ympäristöön, samoihin kuormittaviin tilanteisiin ja samoihin toimintamalleihin.

Se ei aina riitä.
Tämä ei ole terapian epäonnistuminen.
Se kertoo siitä, että joskus hermosto, mieli ja keho tarvitsevat enemmän kuin yhden keskustelun. Ne
tarvitsevat tilaa muistaa, miltä tuntuu olla vain ihminen ilman suorittamista.Ne tarvitsevat mahdollisuuden pysähtyä.

Pysähtyminen ei ole pakenemista.

Retriittiä saatetaan joskus ajatella lomana tai hemmotteluna.
Minulle se merkitsee jotain aivan muuta. Se on mahdollisuus irrottautua hetkeksi niistä asioista, jotka pitävät ihmisen jatkuvassa selviytymistilassa.

Pysähtymisessä ei ole kyse uuden taidon opettelemisesta, vaan sellaisen muistamisesta, minkä olemme
kiireessä unettaneet. Kehomme ja sielumme tietävät jo, miten levätään – ne tarvitsevat vain luvan ja
turvallisen tilan tehdä niin.Kun puhelin hiljenee, kalenteri tyhjenee eikä kukaan vaadi sinulta mitään, alkaa usein tapahtua jotain kiinnostavaa. Aluksi moni huomaa levottomuutensa. Ja pian sen rinnalle saattaa hiipiä myös ahdistus.

Pysähtyminen ei olekaan niin helppoa kuin moni etukäteen ajattelee. Kaikki ne ajatukset, tunteet ja
muistot, joita on ehkä kuukausia tai jopa vuosia / vuosikymmeniä pitänyt loitolla kiireellä, työnteolla,
suorittamisella tai jatkuvalla tekemisellä, alkavat nousta pintaan.

Itsensä kohtaaminen

Vanha viisaus kuitenkin opettaa, että sitä mikä pyrkii pintaan, ei tarvitse pelätä eikä heti ratkaista. Riittää, että sen antaa olla – samalla tavalla kuin metsä ottaa vastaan tuulen ja sateen. Siksi ensimmäinen kohtaaminen hiljaisuuden kanssa voi tuntua pelottavalta. Se on hyppy tuntemattomaan,
mutta samalla se on usein ensimmäinen hetki pitkään aikaan, jolloin ihminen todella kohtaa itsensä.

Juuri tässä kohtaa moni ajattelee tehneensä virheen. Että pitäisi lähteä pois, ottaa puhelin käteen, tehdä
jotain, täyttää hiljaisuus jälleen toiminnalla. Mutta usein juuri tämän kynnyksen toisella puolella alkaa tapahtua jotakin merkityksellistä. Kun kaikkea epämiellyttävää ei enää tarvitse työntää pois, mieli alkaa vähitellen rauhoittua. Hiljaisuudessa ei korjata rikkinäistä ihmistä, vaan annetaan eheytymiselle tilaa tapahtua. Tilalle voi syntyä uudenlaista ymmärrystä, lempeyttä itseä kohtaan ja joskus myös vastauksia kysymyksiin, joita on kantanut mukanaan pitkään.

Siksi uskon, ettei pysähtyminen ole vain lepoa. Se on rohkea teko.

Juuri silloin terapiassakin voidaan päästä aivan uudelle tasolle. Joskus retriitti toimii terapian alkuna.
Joskus se syventää jo käynnissä olevaa terapiaprosessia. Ja joskus se auttaa löytämään suunnan silloin, kun sanat vastaanotolla eivät enää yksin riitä.

Kukaan ei parane yksin

Yksi asia on noussut yhä vahvemmin esiin vuosien aikana.
Yksinäisyys.

Moni asiakkaani kertoo kokevansa olevansa erilainen. Moni kokee, ettei kukaan oikein ymmärrä. Vaikka
ympärillä olisi ihmisiä, yhteys voi silti puuttua. Ihminen on kuitenkin laumaeläin. Me tarvitsemme kokemuksen siitä, että kuulumme johonkin ja että meidät nähdään sellaisina kuin olemme.

Siksi olen halunnut rakentaa Pohjolan Kajon retriittejä pienille ryhmille.
Ei siksi, että kaikkien pitäisi ystävystyä. Vaan siksi, että joskus riittää jo se, että huomaa istuvansa saman
nuotion äärellä ihmisten kanssa, joille ei tarvitse selittää kaikkea.

Usein kaikkein tärkeimmät keskustelut syntyvät ilman pakkoa:
 Saunan lauteilla, missä lämpö pehmennetyn ihon lisäksi riisuu arjen roolit – siellä olemme kaikki
yhtä paljaita ja samanarvoisia.
 Metsäpolulla, missä puut eivät kysy suoritusten perään, vaan antavat meidän vain olla.
 Nuotion äärellä, missä tulen katseleminen hiljentää mielen ja tekee työtä puolestamme.
 Ruokapöydässä tai hiljaisuudessa, jossa sanoja ei tarvitse pakottaa.

Moni on kertonut yllättyneensä siitä, kuinka nopeasti yhteys toisiin ihmisiin voi syntyä, kun kilpailu, roolit ja suorittaminen jäävät hetkeksi pois. Usein juuri silloin huomaa, ettei olekaan ollut koskaan yksin kokemustensa kanssa. Luonto ei ole vain maisema.

Minä itse

Kuluneen kesän aikana olen itsekin muuttunut. Olen viettänyt paljon aikaa metsässä, hiljaisuudessa ja järven rannalla. Olen huomannut, että en enää ajattele luontoa vain ympäristönä, jossa retriittejä järjestetään. Luonto on osa itse työskentelyä.

Me suomalaiset olemme eläneet vuosisatojen ajan metsien, järvien ja vuodenaikojen rytmissä. Monet
vanhat tavat eivät olleet mystiikkaa, vaan käytännöllistä ymmärrystä siitä, mikä auttaa ihmistä
palautumaan ja pysymään yhteydessä itseensä.

Nuotion ääreen kokoonnuttiin rauhoittumaan. Saunassa puhdistauduttiin. Metsään lähdettiin etsimään
vastauksia. Järven rannalla hiljennyttiin.

Nämä eivät ole uusia hyvinvointitrendejä. Ne ovat osa suomalaista kulttuuria ja ihmisen luonnollista tapaa muistaa, kuka hän on. Ja ehkä juuri siksi ne tuntuvat edelleen niin monesta ihmisestä oikeilta.

Viime vuosien aikana olen itsekin huomannut, kuinka kauas tästä viisaudesta olin vähitellen ajautunut.
Kesän aikana jokin kuitenkin muuttui. Mitä enemmän vietin aikaa metsässä, sitä enemmän tunsin palaavani johonkin tuttuun. En vain paikkaan, vaan omaan itseeni. Siihen, mikä on ollut olemassa jo ennen kaikkea kiirettä, suorittamista ja jatkuvaa tavoittelua.

Paluu juurille

Paluu luontoon on ollut minulle samalla paluu omiin juuriini. Ja se on ollut yllättävän eheyttävä kokemus. Paluu juurille.

Minulle tämä kesä on ollut ennen kaikkea paluuta. Ei menneisyyteen, vaan omiin juuriini ja siihen, miksi
alun perin lähdin auttamaan ihmisiä. Haluan edelleen hyödyntää kaikkea sitä tietoa, jonka olen saanut vuosikymmenten aikana terapeuttina –tutkittua tietoa, kokemusta ja psykologista ymmärrystä.
Terapia antaa meille sanat ja ymmärryksen. Luonto ja hiljaisuus antavat tilan sulatella ne.

Siksi näiden rinnalle haluan nostaa sen viisauden, joka on kulkenut suomalaisessa luonnossa sukupolvelta toiselle jo paljon ennen meitä:
 Hiljaisuuden
 Yhteisöllisyyden
 Saunan
 Metsän
 Tulen
 Vuodenaikojen rytmin

Minulle ne eivät ole vastakohta tieteelle. Ne täydentävät sitä. Toinen puhuttelee mieltä, toinen kehoa ja
henkeä. Kun nämä kaksi maailmaa kohtaavat, syntyy jotakin hyvin inhimillistä. Syntyy tila, jossa emme vain ymmärrä elämäämme, vaan tunnemme olevamme siinä taas kotona.

Pohjolan Kajo on vähitellen kasvanut juuri tähän suuntaan. Paikaksi, jossa yhdistyvät terapia, luonnon
rauha, suomalainen hyvinvointiperinne ja turvallinen yhteisö.

Ja tuntuu siltä, että samalla myös minä olen löytänyt tieni takaisin kotiin.